Haluan laihduttaa, koska en tunne olevani omissa nahoissani. Haluan käyttää muitakin paitoja kuin liehuvia telttoja. Haluan tuntea olevani seksikäs, sen mitä painovoiman ja parin muun tekijän jälkeen on mahdollista. Haluan ihan klassisesti laihtua itseni takia, pinnallisista syistä.
Minua nolottaa olla plösö. Olen ehdottomasti ainoa plösö lähipiiristäni. Mieskin on laihtunut, hupsista vaan, vanhingossa.
En mitenkään miellä, että laihduttaa täytyisi terveydellisistä syistä. Pidän itseäni edelleen huippuveriarvoin varustettuna, vaikka viime ajoilta ei olekaan mitään faktaa asiasta. Vähän niin kuin miehet juoksee baaripuheissa cooperissa edelleen kolmetuhatseitsemänsataa, kuten kakskyt vuotta sitten armeijassa.
En oleta elämäni radikaalisti muuttuvan, laihtuminen on hienosäätöä. Minua rakastetaan ja minä rakastan. Työssäkin menee ihan kivasti.
Mantroihini kuuluu, että "ala nyt vihdoin elämään sitä elämää, jota haluat elää". Koitan hyväksyä, että se vaatii epämukavuusalueelle menemistä, mutta kamoon, ei se ole niin paha. Se, että en saa aina, mitä haluan, ei ole paha. Se ei ole kipua.
Tokihan metsästän loppuelämäksi parempia elämäntapoja, en siis ole dieetillä. Miten siis aion sen tehdä? En ole ihan varma. Minä pidän kasviksista, pilkkomisesta, smootheista, rahkasta, pähkinöistä jne. Ei ne ole mitään uusia juttuja. Syön hyvällä ruokahalulla tylsiäkin pakastekasvissettejä. Olen kuitenkin huono hillitsemään. Pitäisi pystyä luopumaan ylimääräisestä mättämisestä ja, noh, alkoholista. Sokeria ei muutenkaan juuri uppoa, mutta käsi käy, jos tarjontaa on lähettyvillä.
Miten selviän viikonlopuista ja vittumaisista päivistä? Ei hajuakaan. Se jää nähtäväksi. Ainakin tiedostan, että niitä on tulossa. Silloin veri ja epämukavuusalue punnitaan.
Kolmantena uuden elämän päivänä, eli tänään, tuli ystävä kylään, yllättäen. Tilanne vaati valkoviiniä. Oli joka pisaran arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti